Harvempi ihminen pitäisi käärmettä lemmikkinä. Pelko ja kuvotus matelijoita kohtaan nousee aina käärmeistä puhuttaessa. Media ruokkii tarinoilla, joissa käärmeet ovat aiheuttaneet tuskallisen kuoleman jollekin henkilölle, tai elokuvissa on pääosissa jättikokoinen käärme, joka syö ihmisiä elävältä. Fobia käärmeitä kohtaan voi nousta myös kokemuksista mökkirannalta löytyneestä sihisevästä otuksesta, joka osoittautuikin myrkylliseksi selkäpuolen sahalaitakuvionsa perusteella. Pelon laatua voisi siis kuvailla pelon kohteen ja tulkitsimisen avulla.

   Suurelle osalle ihmisistä on siis mahdotonta kuvitella pitävänsä käärmettä omassa asunnossaan lemmikkinä. He eivät pysty edes kuvittelemaan, kuinka käärme voisi olla samanlainen lemmikki, kuin koirakin on. Joku ihminen taas ei missään nimessa ostaisi koiraa, vaan mielummin käärmeen. Käärmeet eivät kuitenkaan ole mitään vaarallisia ja kamalia terraarioeläimiä, joita voisi vain tuijotella lasin lävitse.

   Myös niilläkin eläimillä on omanlaisensa tunteet, jotka näkyvät samalla tavoin, kuin kissoista tai koirista. Innostumisen tai onnellisuuden merkit tosin näkyvät käärmeen liikkeistä ja teoista, enemminkin kuin eleistä. Esimerkiksi oma lemmikkini menee vesikuppiin rullalle aina innostuessaan jostakin uudesta asiasta. Käärmeenkin tunteet ja eleet voikin myös oppia samoin tavoin kuin muidenkin lemmikkien.

   Käärmeet ovat hitaampia ja hankalempia tottumaan uusiin ihmisiin. Omistajan vaihdos jopa kasvattajalta ostajalle voi olla pitempikin prosessi. Yleensä käärme tottuu uuteen omistajaan ja käsittelijään hiukan yli puolen vuoden jälkeen hankkimispäivästä. Siihen asti se vain kyyhöttää piilossa ja odottaa, että on yksin, jotta saisi liikkua edes hetken. Käärmeeseenkin voi siis tykästyä yhtälailla, kuin muihinkin lemmikkieläimiin.